Unelmat kantavat kauas

Pienen pienestä pikkutytöstä lähtien, minua on aina kiehtonut se, mitä kaikkea tältä maapallolta löytyykään ja myös sen ulkopuolelta! Talvisin kirkkailla pakkaskeleillä puin päälle paksut talvihaalarit sekä muut vermeet ja tein lumihankeen sopivan kolon, johon hyppäsin makuuasentoon ja tuijottelin tähtitaivaalle (koska asuin maalla, ei läheltä löytynyt kaupunginvaloja, tai minkäänlaisia maantievaloja häiritsemään tähtien kirkkautta). Yritin aina bongata taivaalta tähdenlentoja ja ohilentäviä lentokoneita. Osasin nippa nappa lukea, kun lainasin kirjasto-autosta kaikki paksut avaruudesta ja tähtikuvioista kertovat teokset, jotka tosin olivat aivan liian vaikeaa tekstiä pikkutytölle luettavaksi, mutta tähtikuvio- kuvat sentäs ymmärrettäviä, joita sitten yritin kirjan avulla mallata itse tähtitaivaaseen, se tosin oli jokseenkin haastavaa (nykyään sitä pääseekin helpolla kun tähän(kin) asiaan on saatavilla kännykkään appsi!).

Eniten etsin ja katselin taivaalta ohilentäviä lentokoneita, mietin ja pohdin minne ne olivat menossa, millaisia ihmisiä koneessa on kyydissä, mitä he tekevät ja katsookohan joku ikkunasta maahan päin, sinnepäin missä itse makoili. Tietenkin vilkkaan mielikuvituksen omaavana, itselläni oli jo vahva visio silmissä lentokoneen kohteesta ja siellä olevista ihmisistä, haaveilu siis alkoi jo pienenä siitä, että olisipa sitä tuolla koneessa matkalla, menossa kohti seikkailuja.

Perheen kanssa tuli reissattua sekä ympäri Suomea, että ulkomailla rantalomakohteita, kuten Mallorca ja Lanzarote, joten reissaaminen tuli tutuksi jo ihan pienestä pitäen. Asuntoautossa patjan jakaminen tai teltassa nukkuminen viiden muun sisaruksen kanssa ympäri Lappia reissatessa tuntui ihan normijutulta. Parhainta oli pysähdykset sen ajan Esson hultoasemille, jolloin oli aikaa juosta leikkipuistoon! Lukiossa tuli käytyä viikon verran leirikoulussa ulkomailla, samaten välivuotena kerran, sittemmin tuli vuosien stoppi.

Sairastuin ahdistuneisuus-& paniikkihäiriöön, joka kutisti maailmani hyvin hyvin pieneksi, pahimmillaan tärisin kotona ja pelkkä postin hakeminen postilaatikosta, joka oli heti ulko-oven ulkopuolella, tuntui jo ylitsepääsemättömän hankalalta. Matkustaminen autolla, junalla saatika sitten lentokoneella oli ehdoton ei. Matkustamiseen kulminoitui kaikki ahdistavimmat asiat; ahdas tila, ei pois pääsyä,ihmiset vierivieressä ja vieraat ihmiset tuijottamassa jne. Läheisiin ja kavereihin yhteydenpito jäi mitättömäksi, vuoteen-kahteen ei pystynyt käymään oikeastaan missään tai edes tapaamaan ketään. Harmillista oli huomata, että myös kaverit, tai ”kaverit,” joita luulin kavereiksi, häipyivät hyvin nopeasti pois, vain muutama jäi. Karu opetus sai aikaan sen, että nykypäivänäkin pidän lähipiirini hyvin pienenä, se sisältää vain kourallisen ihmisiä (+mun jättisuuren perheen), joihin voin luottaa 100%;sti. Ne ihmiset, jotka ovat kiivenneet mun suojamuurien läpi ja pysyneet rinnalla niin hyvässä ja huonossa ja eritoten niissä huonoissa! Lääkkeiden popsiminen ja kotiin tärisemään jääminen ei ikinä ollut vaihtoehto, vaikka kuinka teki pahaa, piti lähteä liikkeelle ja pysyä positiivisena! Tosipaikan tullen ja huonossa jamassa sitä kummasti löytää vahvuuksia itsestään, joita ei edes tiennyt olevan olemassa, toisaalta pieni perfektionisti minussa ei olisi ikinä antanut edes mahdollisuutta muuhun kuin lähteä liikkeelle.

Erityisherkkyys tuntuu olevan nykyään melkeinpä trendisana- sitä viljellään ehkä liikaakin, herkkyyttä on monenlaista. Itse ymmärsin olevani ~sanan varsinaisessa merkityksessä~ erityisherkkä muutama vuosi sitten. Minulle mainittiin asiasta alan ammattilaisen suusta, asia kuitenkin jotenkin unohtui, eikä tullut siihen heti tartuttua, vähän myöhemmin asia palasi mieleeni ja aloin ottamaan selvää, hämmästyin; olin klassikko esimerkki erityisherkästä ihmisestä. Niin kauaksi kuin muistan lapsuuteen, tiesin aina olevani jotenkin ”poikkeava”, en vain osannut yhdistää niitä kaikkia asioita saman otsikon alle, tämän tajuttuani viimeinenkin palanen loksahti itsessäni kohdalleen. Joskus olen tosin miettinyt, että jos olisin tiennyt tämän jo nuorena, olisinko välttynyt paniikkihäiriöön sairastumiselta? Mutta toisaalta, en vaihtaisi päivääkään mihinkään, koska ilman noita ikäviäkin tapahtumia, sitä ei olisi se, mikä nyt on, eikä tekemässä sitä mitä nyt tekee! 

Vuosien itseni ”prosessoinnin” jälkeen, lähinnä haastamalla itseni joka päivä, sain sen tuloksen aikaan, mitä olen nyt, jokseenkin vapaa näkymättömästä ”metallihäkistä”, jotka omat aivot minulle loi. Toki taas erityisherkkyyden kanssa elämä on kuin kaksiteräinen miekka- se antaa niin paljon- mutta toisaalta myös voi kuluttaa samoissa määrin. Tasapainon löytäminen on kuin nuoralla tanssia.

Mutta voi sitä onnen määrää, kun tajusin että pystyn taas matkustamaan!! Ensimmäinen matkustuskerta paniikkihäiriön jälkimainingeissa oli helvetillinen kokemus, mutta no pain-no gain! Toistamalla ja tekemällä niitä asioita, jotka aiheuttivat ahdistusta ja kohtauksia, oireetkin helpottuivat ja ennenkaikkea niiden kanssa pystyi elämään. Sittemmin, kun lyhyet lentomatkat sujuivat, tulikin reissattua vähintään 2 kertaa vuodessa ulkomailla, Euroopassa ja myös pitkin Suomea, milloin missäkin töistä kerrytettyjen lomapäivien sallimissa puitteissa. Viimeinen matkustamiseen liittyvä pieni koettelemus ja haaste oli vuonna 2016 keväällä; pitkä lentomatka Hong Kongiin, siitä selvittyäni, tiesin että olin vihdoinkin kornisti sanottuna ”vapaa” ja sisälleni leimahti valtava intohimo toteuttaa pitkäaikainen unelmani, reppureissausta ympäri maailmaa!!

~The future belongs to those who believe in beauty of their dreams~

- Eleanor Roosevelt-